Minua on usein kannustettu suoraan ilmaisuun ja toivonkin ettei tarinani ole kovin koukeroinen.
Toimin Hyvinvointicenterissä klassisen hieronnan yrittäjänä. Menossa on viidestoista vuosi tässä moniammatillisessa yhteisössä ja pyrin nyt selvittämään miten tähän on tultu. Minkälainen onkaan ollut hierojan polku?
Syntyperäisenä porilaisena, takana kymmenen vuotta työelämää paikallisessa Lvi-liikkeessä, jonka jälkeen seireenien kutsun (?) saattelemana YK-tehtävissä Lähi-idässä. Vuoden päästä paluu lähtöruutuun ja työpaikkaan jonne seikkailijapoika sai palata. Parin vuoden päästä olin taas pakkaamassa laukkujani, nyt osoitteeksi tuli Jyväskylä. Muuton syynä oli pitkähkö etäsuhde ja ajatus siitä, että hyvä tuurini auton ohjaimissa kelillä kuin kelillä ei voisi jatkua loputtomiin.
Pestauduin tehtäviin, jotka olivat tuttuja. Hana Oy sai minusta omituista murretta puhuvan Lvi-varastomiehen ja myyjän. Sopeuduin nopeasti, työ oli tuttua ja jo 10 vuotta jatkunut aktiiviurheilu voimailun parissa tutustutti minut uusiin ympyröihin myös tällä saralla.
Olen aina toiminut palvelualalla, lähinnä kaupallisella sektorilla. Pärjäsin hyvin tehtävissä, joissa asiakas saapui luokseni ongelmineen ja sain etsiä hänelle tarvikkeita ja keinoja, joilla asiat hoituivat.
En ollut yhtään hyvä, jos minun piti luoda näitä tarpeita, myydä tavaraa, jonka toimivuudesta en ollut täysin vakuuttunut. Itse asiassa en ollut ollenkaan myyjä, kuitenkin helposti lähestyttävä henkilö, joka halusi palvella. Ammatillisesti minua olikin jo vuosia kiinnostanut toiminta hoitotyössä paljon enemmän kuin kaupan materiaalitoiminnot.
Kaikki tietävät, että elämässä pitäisi uskaltaa tehdä muutoksia, mutta elämä ei vaan aina anna. Ei ollut mahdollista hypätä pois epätyydyttävästä palkkatyöstä ja hakeutua uusille urille.
Toimiessani neljättä vuotta Keski-Suomen johtavan Lvi-yrityksen varastonhoitajana (90-94) tuli tieto, että tukkuryhmämme oli tehnyt kansallisen konkurssin. Toiminta oli myyty kilpailijalle, joka ei tarvinnut varastonhoitajaa, joten sain lähteä.
Järkytys sinänsä, mutta nyt saatoin panostaa muutokseen. Aikaisemmat haut kuntohoitajaksi kouluttautumiseen jäivät hieman vajaiksi, mutta nyt onnistuin saamaan opiskelupaikan paikallisen Ammatillisen aikuiskoulutuskeskuksen klassisen hieronnan opintosuunnalle. Yli 40 vuotiaalle opiskelun aloittaminen on hieman tahmeaa, mutta kun on oikealla polulla niin matka taittuu onnellisesti. Talous oli tiukalla, mutta kokemus ehdottoman hieno. Tärkeänä tekijänä kokonaisuuden kannalta oli harjoittelupaikka Peurungan kuntoutuskeskuksella Laukaassa, josta onnistuin valmistumisen jälkeen saamaan myös työpaikan.
Peurunka oli minulle täydellinen koulu. Opin alani hoitotyöstä kaiken oleellisen. Asiakaspiiri kattoi vaikeasti vammaiset, pyörätuolikuntoutujat, sotaveteraanit ja kaikki Kelan ammatilliset kurssit. Sain tehdä moniammatillisissa kuntoutusryhmissä töitä tasa-arvoisena jäsenenä. Kuulin huikeat tarinat ja pysäyttävät muistelot veteraaneilta.
Peurungassa olin 10v. Kelan panostus hierontaan hiipui kuten myös veteraanien määrä ja valmius ottaa hoitoa vastaan. Sain toimia hienossa työyhteisössä, josta jäi lämpimät muistot.
Niin olikin aika ryhtyä yrittäjäksi. Toimin 4v. Vaajakoskella, joka silloin kuului Jyväskylän maalaiskuntaan.
Sain ihan toimivan asiakaskunnan ja yrittäjyys eteni notkeasti. Kunnes tapahtumat ja muutokset kotikaupungissani Porissa saivat niin paljon merkitystä, että oli aika hyvästellä hienot asiakkaat ja todelliset ystävät Keski-Suomessa.
Tulin osaksi Hyvinvointicenterin yhteisöä lehti-ilmoituksen kautta, johon vastasin. Ilokseni tulin huomioiduksi ja lopulta valituksi, vaikka epäilinkin nuorempien vetävän pidemmän korren.
Olen nyt tehnyt hierontaa ammatikseni 29v. Muistan kun eräs arvostamani herrasmies kysyi minulta noin 20v. sitten: ”Oletko miettinyt kumpi loppuu ensin, pää vai kädet?” Nokkela kysymys, johon en silloin osannut sanoa vastausta ja korkeintaan arvailun tasolla se on vieläkin.
